Olemme puhuneet kriittiseen sävyyn
nyky-yhteiskuntien ekologisista ongelmista (Pahoittelut "Nyky-yhteiskunnan ekologiset ongelmat ja kapitalismin kritiikki" - kirjoituksen viipymisestä. Tässä pieni välipala ennen tuon kirjoituksen julkaisua.). Kuitenkin voisi olla paikallaan
tutkia luontoa sinänsä ja luonnon todellista luonnetta. Mihin ilmaisu ”kaunis
luonto” pohjimmiltaan viittaa, eli mikä on kauniin luonnon luonne ja mitä on
luonto sinänsä?
Mielestäni hyvä tapa lähestyä vastausta on
tutkia Lassi Nummen runoa ”Onnestako laulatte, linnut?”. Kirjoitan
tulkinnan tälle runolle erityisesti näkemykseni pohjalta juuri luonnon
luonteesta. Itse runo kuuluu:
Onnestako laulatte, linnut?
Miten te sen tietäisitte,
miten me.
Elämä laulaa. Elämä laulaa
teissä, meissä.
Runo elämästä
Vuonna 2000 julkaistun Lassi Nummen kokoelman
välimeri runossa ”Onnestko laulatte, linnut?” lukijalle välittyy välitön ja
hetkessä vapaasti sekä kauniisti liikkuvan tunnelman kuvaus elämästä. Runo
koostuu vain yhdestä säkeistöstä, jossa on viisi säettä, mutta modernina ja
jopa kielessämme lymyileviä ymmärrystä ansaan johdattavia normaaleja rikkovana
se antaa vapauden tulkinnan kauniille mielen maisemalle.
Runossa rytmi on kekseliäitten
välimerkkivalintojen ja rivien käytön sekä sanavalintojen avulla
äänenpainoltaan, sävyiltään ja tunteiltaan hyvin elävä. Linnun laulu on
kauniitten ja pehmeitten alkusointujen saattelemana kaunis ja eloisa. Se tuo
mieleen välittömän maiseman linnun laulusta. Runon rytmiä tuo myös toisto:
”Elämä laulaa. Elämä laulaa”. Pitkänä säkeenä se korostaa mahtipontista ja
silti niin arkipäiväistä elämän laulua antaen seuraavan säkeen ”teissä, meissä”
ilmaisulle juuri tuon ristiriitaisuuden. Toisen säkeen ”miten te sen
tietäisitte,” sanojen vahvan painotuksen toisto on myös eräänä rytmitys
keinona.
Rytmityksen lisäksi välimerkit tuovat runoon myös yllättävyyttä, joka
tarkemmin ajatellen onkin vain päivänselvää ja näin välimerkit saavat runon
kokonaisuuden tulkinnassa loogisen merkityksen. Näin runo ilmaisee kielen
ristiriitaisuuksilla. Esimerkiksi lauseen saadessa selkeän merkityksen on
kuitenkin ensimmäisen säkeen loppuun laitettava kysymysmerkki kielellisistä
syistä. Vastaavasti seuraavan kysymyslauseen vastausta täysin arkipäiväisenä ja
selvänä pidettäessä on kielen pakottava kysymysmerkki korvattu pisteellä.
Runon puhuja vaikuttaisi näkevän luonnon kauneuden olevan kielen
ulottumattomissa. Jo ensimmäisen säkeen kysymys ”Onnestako laulatte, linnut”
viittaa siihen, että sanajärjestyksellemme tyypillinen
subjekti-predikaatti-objekti järjestelmä pakottaa meidät asettamaan tekijän
tekemiselle jonkin kohteen. Tämä kohde ei kuitenkaan ole luontoa sinänsä.
Linnut eivät laula iloitakseen onnellisuutta tai lennä etelään –eli johonkin ,
mikä on objekti- vaan lintuja laulattaa tai lennätyttää. Luonnossa ei ole
laulua onnesta vaan on niin kuin runossa sanotaan: ”Elämä laulaa.”. Tuo
tekeminen itsessään on luonnollista toisin kuin kielessämme lymyävä kohteistaminen,
joka vieraannuttaa kielenkäyttäjää luonnosta ja luonnollisesta itsestään,
mikäli tätä ei ymmärrä. Näin tulkittaessa runo on erittäin välitön, sillä se
vetoaa luonnolliseen minään, joka on hyvin laaja ja moninainen verrattuna
kielijärjestelmää käyttävään ja osaavaan minään. Runo siis ylistää elämän
kauneutta, johon se epäsuorasti viittaa kekseliäästi sanomatta siitä mitään.
Runon puhujalla vaikuttaisi olevan vahva luontosuhde. Runossa linnut ja
ihmiset samaistetaan luonnon olioiksi ja molempia pidetään elävänä
yhdenvertaisena, sillä ”Elämä laulaa teissä, meissä”. Näin ilmaisten runo
yhdenvertaistaa ihmisen myös kaikkien eläinten kanssa.
Runon poikkeuksellisen vahva luontosuhde näkyy myös tavassa jolla puhuja
pitää mahdollisena eläinten ja ihmisten yhdenvertaistamista. Runosta voidaan
tulkita ihmisten ja eläinten elämän muuttuvan käsityksessämme yhtä arvokkaaksi
vasta sen jälkeen, kun hyväksymme, etteivät eläimet ole ”toisia” kuten
filosofit Simone de Beauvoir ja Emmanuel Levinas asian ilmaisevat. Puhuja
ilmaisee tätä ihmisen asennetta eläimiä kohtaan vastakkain asettelulla me ja
ne. Runossa tämä vastakkainasettelu saadaan rikottua, ja näin runon puhuja
antaa runon kuulijalle luonnollisen elämän kauneudesta.
Näin rytmi, muoto, äänenpaino, äänensävy, kielellä leikittely välimerkein,
kielen merkityssisällöt ja niiden ulkopuoliset viittaukset muodostavat runosta
kauniin elämyksen. Elämys on erittäin onnistuneesti runolle tyypillisen
ajattomuuden ja välittömyyden alainen kuvaus. Runo pienessä koossaan ilmaisee,
kuinka merkityksellinen, arkipäiväinen ja kaunis elämä sinänsä sen koko
monimuotoisuudessaan onkaan. Kokonaisuudessaan tulkinta on jotain suurempaa
kuin osiensa summa. ja runo onkin vaikeasti analysoitava ja eriteltävä. Runo
kykenee taidokkaasti viittaamaan kielen takana piilossa olevaan elämään
kuitenkin siten, että tämä välittyy puhujalta ymmärrettävästi ja käsitettävästi. Näin runo auttaa
ymmärtämään luonnollista elämää kertomalla siitä, mikä ei luonnollista elämää
ole, eli kielestä. Kuitenkin runon keinot onnistuvat viittaamaan luontoon sinänsä. Kieli siis on tulkittavissa puhujalle erittäin tärkeäksi,
sillä kieli on puhujalle keino viitata luontoon ja luonnolliseen elämään
Henrik Villanen
