Sodan filosofiaa

Sodan filosofiaa

”Sota oli ennenkuulumaton häpeä ihmisen älykkyydelle.”

”Hitlerin puheitten jälkeen en ole luottanut ihmisen järjen kyvykkyyteen.”

OIKEUDENMUKAISUUS JA SOTA

Voiko sota olla oikein? Voiko sota olla oikeutettu? Monesti ajatellaan, että puolustussota tai joissain tapauksissa ennakoivat iskut olisivat oikeutettuja, mutta millä perusteella niitä voidaan todella pitää oikeutettuina, vai voiko sota olla koskaan oikeutettua. Tässä on syytä tutkia oikeudenmukaisuuden käsitettä.

Oikeudenmukaisuus yleensä

Klassinen oikeudenmukaisuusperiaate sanoo: jokaiselle ansionsa mukaan. Tämä on formaali periaate, sillä siinä ei kiinnitetä huomiota siihen, että mitä ovat ansiot käytännön kannalta. Silti ansion käsite sallii sen, että joissain tilanteissa olisi oikeudenmukaista toimia toista vastaan, sillä hän on ansainnut sen. Toisin sanoen joissain tilanteissa saattaa olla oikeudenmukaista toimia toista kohtaan tietyssä mielessä ”epäoikeudenmukaisesti”, mutta minkälaisissa tilanteissa. Tämä seuraa siitä, että käsitykset ansioista ovat ristiriidassa. Voiko tämä ristiriita oikeuttaa jopa sodan, vai kuuluuko sota tästä näkökulmasta edes oikeudenmukaisuuden käsitteen piiriin?

Oikeudenmukaisuusperiaate vaatii siis, että mikäli toimimme oikeudenmukaisesti ansioon perustuen on samanlaisia kohdeltava samalla tavalla ja erilaisia eritavalla, mutta mistä nämä erot tulevat. Filosofi Levinasin mukaan tämä on eräs ihmisyyteen kuuluva piirre ajatella samat ja toiset, erilaiset. Samalla toisen kohtaamisessa Levinasin mukaan meille syntyy käsitys toista koskevasta moraalista. Ehkä tästä syystä on mahdotonta sanoa, että missä tilanteissa sota on oikeutettu, vai voiko sota olla koskaan oikeutettu ylipäätänsä. Emme nimittäin voi koskaan muodostaa teoriaa siitä, että millaisen moraalisen toimintaohjeen erojen kohtaaminen tuottaa, sillä meillä ei ole käsitystä siitä etukäteen – se on jotain erilaista, ei-samaa.

Jos mietimme klassista oikeudenmukaisuuden määritelmää tai Levinasin moraalin perustaa (siinä määrin, kun toisen kohtaamista voidaan sanoa perustaksi), niin mitä voimme sanoa oikeudenmukaisuudesta sotatilanteessa?

Oikeutettusota on tosiasiallinen käsite, joka asettaa kysymyksiä

Keskiajalla kehitettiin eräs muotoilu oikeutetun sodan kriteereille. Ne kuuluivat:

1. Sodalle on oikeudenmukainen peruste
2. Sotaan ryhtyy asianmukainen auktoriteetti
3. Sodan tavoite on oikeutettu

Vaikka nämä kriteerit ovat formaaleja, eli ne eivät anna käytännön ohjeita sotimisesta, eikä niitä voida kenties pitää muuna kuin abstraktina hölynpölynä, niin niissä piilee erittäin syvälliset kysymykset sodan kannalta hakiessa kriteereille sisältöä ja tapaa, jolla sisältöä haetaan. Ensimmäisessä kysytään ylipäätänsä syytä epäillä sodan mahdollisuutta jossain tilanteessa oikeutetuksi. Toiseen kohtaan sisältyy kysymys siitä, että kuka on velvollinen osallistumaan sotaan ja millä perusteella. Kolmas kohta kysyy moraalisen agentin kannalta oleellista kysymystä: miten sodassa toimija on tietoinen omasta teostaan ja suhtautuu tavoitteellisesti? On siis otettava kantaa näihin kysymyksiin, jotta saadaan sisältöä tähän oikeutetun sodan muotoiluun.

AJATUS OIKEUTETUSTA SODASTA

Aloittakaamme ensimmäisestä kohdasta, sillä siinä on koko sodan mieli. Mikä saa siis ihmisen sotaisaksi ylipäätään sodan oikeuttavana tai saa epäilemään sodan oikeutusta? Kant havaitsi kansakuntien välillä olevan Hobbesilainen luonnontila. Kansakunnat ovat ”luonnostaan” tasa-arvoisessa asemassa hankkimaan omaisuutta, puolustamaan omaisuuttaan sekä puolustamaan omaa ”eloonjääntiään” ja kaiken kukkuraksi pelkäämään omaisuutensa menettämistä tai kansakuntansa valtaamista. Kansakunnat siis Kantin mukaan toimivat tällaisessa tilassa joka ei siis ole varsinaisesti moraalisesti hyvä tai paha, vaan niin vain on (tila on siis amoraalinen). Tällaisessa tilassa sodatkaan eivät siis varsinaisesti kuulu oikeudenmukaisuuden piiriin, vaan on olemassa ikään kuin luonnollista kansakuntien välistä sotaa, jota nyt vain tapahtuu.

Kantin ajoista on kuitenkin vierähtänyt jo tovi ja maailma on muuttunut erilaisten globaalejen kansakuntia sitovien sopimusten täyttämäksi. Jos jatkamme Hobbeslaisesti, niin voimme kuvata kansakuntien välillä olevan erilaisia yhteiskuntasopimuksia, kuten Nürnbergin tai Geneven sopimuksia. Nyt kansakunnat ovat luovuttaneet osan omasta vapaudestaan näiden sopimusten alaisena toimimiseksi ja se on Hobbesin mukaan nyt koko yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden perusta toimia. Toimia tällaisen sopimuksen mukaan = oikeudenmukaisuus.

Tässä on eräs pätevä pointti, nimittäin se, että sodat nykyäänkin eivät ole siinä mielessä lainkaan luonnollisia, että niiden oikeutusta perustellaan erilaisiin sopimuksiin ja niitä koskeviin rikkomuksiin vedoten (jos ajatellaan, että sopimukset ovat varsin toissijaitsija, eikä niitä voi olla ilman luonnontilaa). Esimerkiksi Syyrian kemiallisten aseiden käyttöä koskevassa kiistassa ei liene Yhdysvalloilta esitetty muuta oikeutettua hyökkäysperustetta, kuin vetoaminen erilaisiin kemiallisien aseiden käyttöä koskeviin sopimuksiin. Näin sodan oikeutusperuste voi liittyä tietyssä mielessä vain sopimukseen.

Miksi oikeutettu sota ei sitten voi olla perusteltu vaikkapa hyödyllä tai aseellista hyökkäystä vastaan puolustautumisella? Hobbes voisi vastata tämän johtuvan siitä, että oikeudenmukaisuus pohjautuu välttämättä aina sopimukseen, sillä luonnontilassa koko oikeudenmukaisuuden käsite on tyhjä. Silti on olemassa monenlaisia sopimuksia, velvoitteita ja vastuita, joiden sekamelskassa sopimuksen merkitystäkään ei voida täysin yksinkertaisena pitää. On nimittäin olemassa kansainvälisten julistettujen sopimusten lisäksi salaisia sopimuksia, kahdenvälisiä sopimuksia, sanattomia sopimuksia ja monia muita. Sopimukset saattavat olla keskenään ristiriitaisia tai muuttuneen tilanteen takia ristiriitaisia ja niiden sisältö epäkäytännöllistä tai täynnä erilaisia porsaanreikiä. Kenties sopimussekamelska ei edes periaatteessa voi jättää sijaa moraalille tai siitä ei voida johtaa mitään oikeutetun sodan periaatetta.

Sopimus tai sopimuksen oikeutus on oltava jossain syvemmällä, olkoonkin sopimuksella kuinka suuri rooli hyvänsä. Sopimukset tai sopimussekamelskat eivät ole varsinainen peruste. Sopimuksia on haluttava ja on ylipäätänsä oltava sopimuksen synty, joka saa sopimuksen osapuolten välille. Yhtäältä tämä synty on siis kyky erottaa samuus ja toiseus, mutta yhtäältä sen synty on vielä perustavammin arkisessa suhtautumisessa. Siinä, miten suhtaudutaan esimerkiksi väkivaltaan, arkisena tai oikeutettuna. Sopimuksien merkitys sodassa on oikeuttava, mutta ei oikeutusta mahdollistava. Sopimuksen synty ei ole taistelukentillä tai pentagonissa. Sodan oikeutuksen synty on sotaisten ihmisten keskuudessa. Sopimukselle on yhtä tärkeitä sopimuksen noudattajat ja sen laatijat, kuin itse sopimus. Siinä piilee sopimuksen käytäntö. Sopimus on tyhjä ilman sitä miekkaa, jolla se käytännössä toimii.

SOTA, VELVOLLISUUS JA SOTILAS MORAALISENA AGENTTINA

Toinen kohta kysyy siis sitä, että kuka on velvollinen osallistumaan sotaan. Tähän kuuluu siis laajemminkin ajatus siitä, että milloin henkilöllä on velvollisuus toimia sotaisasti sodassa.

Sotaan velvoitetaan säädettyjen määräysten mukaan tietyt kriteerit täyttävät henkilöt, mutta minkälaisia nämä kriteerit voivat edes periaatteessa olla. Voiko pelkkä kansalaisuus, sukupuoli tai älykkyys velvoittaa tai olla velvoittamatta sotaan. Lisäksi voidaan vielä jatkaa, että kellä on velvollisuus osallistua sotaan varustautumiseen.

Kysymyksessä vaikuttaisi syntyvän jonkinlainen jännite sotaan velvoitetun ja velvoittajan välillä. Ne vaikuttavat niin erilaisilta, että on hyvä kysyä, että voiko niillä olla ylipäätänsä mitään yhteisiä intressejä todellisuudessa, vaikka periaatteessa valalla voidaan velvoittaa yhteisten intressien puolesta toimimiseen. Siksi velvoittajan on jossakin määrin muututtava velvoitettujen kaltaiseksi ja päinvastoin. Esimerkki tästä on, että velvoittaja on isänmaa ja se velvoittaa puolestaan isejä ja miehiä, joiden identiteetti muuttuu toisaalta sotatilanteessa isänmaan omaiseksi. Tämä on velvollisuuden pohjalla oleva jännite.

”Kun sain käskyn, tottelin. Vala on vala. Valan velvoittavuuden suhteen olin ehdoton. Nykyään en vannoisi mitään. Kukaan, esimerkiksi yksikään tuomari ei saisi minua vannomaan todistajanvalaa. Kieltäydyin siitä ja kieltäydyin moraalisin perustein. Olen nimittäin oppinut kokemuksen kautta, että jos antaa valan sitoa, on jonain päivänä vastattava seurauksista.”

Mutta tässä ei ole kerrassaan mitään ihmeellistä. Ihmisen identiteetti on kulttuurillista (mikä ei toki tarkoita, että kaikki ovat isänmaallisia tai vastaavaa) ja ihminen täyttää omaa merkitsemätöntä olemistaan kulttuurillisilla merkityksillä. Heidegger näki, että tästä syystä ihmisen pitäisi jopa sitoutua, jotta hän ei olisi ”merkityksetön” minkään velvoittamaton tai vastuusta tekemisistään. Tällainen merkityksetön henkilö Heideggerin mukaan voi vaihtaa mielipidettään, paikkaansa, kieltään ja merkityksiään, eikä hänellä ole siis velvollisuuksia tai vastuuta minkään suhteen. Erityisesti tällaisen henkilön teoista ei siis seuraa mitään, mistä hänen pitäisi olla vastuussa. Siksi siis velvollisuudet ja sitoutuminen ovat Heideggerin filosofiassa välttämättömiä, jotta voitaisiin ylipäätään toimia eettisesti hyvin.

Tästä ei voi kuitenkaan päätellä, että sitoutuminen olisi esimerkiksi juuri sotatilanteessa pelkkää käskyjen konemaista toteuttamista. Sillä sitoutumisessa on useita tasoja. Sitoutumisella on useita kulttuurillisia ja eettisiä (siinä määrin, kun nämä voidaan toisistaan erottaa) ”perustoja”, jotka eivät välttämättä ole edes mitenkään tietoisia, tiedostettuja tai järkiperäisiä. Tällaisia usein mielletään olevan esimerkiksi vastuuntuntoisuus, toisesta vastaaminen ja moraalinen velallisuus.

Vastuun tunto jo sanana viittaa siihen, että on emotio, tunne, että pitäisi olla vastuussa. Se ei ole välttämättä niinkään järkiperäistä tai tiedostettua. Se voi olla eräs sitoutumisen perusta, tunne siitä, että on vastuussa. Toisesta vastaaminen on tämän eräs käytännön toiminnassa näkyvä, ilmenemä. Se, millä tämä usein arkisessa ajattelussa ymmärretään, millä sitä käsitellään, on kielen ilmaisua olla sen velkaa merkityksen mukainen. Teon moraalinen arvo määräytyy sen mukaan, miten se täyttää moraalista velkaa. Teolla on moraalinen velvoite täyttää moraalinen merkitys, joka on sen moraalinen arvo. Tämä täyttäminen on puolestaan eettinen, kulttuurillinen ja sitoumuksellinen suhtautumisen tapa.

Nämä sitoutumisen ”kategoriat” tarvitsevat kuitenkin jonkin tahdon. Tämä tahto voi ilmetä lukemattomilla eri tavoilla, mutta usein ajatellaan, että tarvitaan kulttuurisidonnainen tahto sitoutua, tai kysyä sitä, että mihin sitoutuisi. Tällaisen tahdon eräs ilmentymistapa on omantunnon kutsu. Se antaa ”oman”, ”henkilökohtaisen” leiman tähän sitoutumiseen. Se voi velvoittaa yhtälailla tuntemaan vastuuta toisesta, tai moraalista velallisuutta tai miettimään koko moraalista arvoa, tai merkityksellisyyttä.

Oleellisesti sitoutumisessa ja velvollisuudessa tuntuisi siis perustavasti olevan kyse tahdosta. Tahto ei ole kuitenkaan vain ei-järjellinen ja tiedostamaton pelkojen ja viettien orja, vaan tahdossa on myös kyse suhtautumisesta, asennoitumisesta ja suuntautumisesta tiedostetusti. Sitä tarkemmin tutkiaksemme on otettava kantaa oikeutetun sodan kolmanteen perusteeseen – tietoisista pyrkimyksistä ja tavoitteista.

Tuntuu siltä, että tämä monimutkainen ja monitasoinen tahto on erityisessä asemassa juuri moraalista agenttia tutkiessa. Voidaanko nimittäin sanoa, että sodassa olisi ollut koskaan selvää se, että miten toiminnan tapa tulee (ajallisesti myöhemmin, taistelukentällä) vaikuttamaan. Varsin selvää on, että tahto vaikuttaa siellä, missä se vaikuttaakin ja määräytyy paljolti myös siitä, miten vaikutetaan. Sotaisesti toimimisen tahtoon vaikuttaa paljolti se, miten syntyy ajatus lähteä sotimaan, miten soditaan ja miten sotimisen vaikutukset ilmenevät.

Ajatus sankarillisuudesta, sapelin kanssa ratsastamisesta ja urotekojen tekemisestä on varsin eritavalla tahdon muovaamaa, kuin esimerkiksi pentagonista nappia painamalla lähetetty vihollisen tuhoaminen. Kummassakaan teon seuraukset eivät ole varsin selvät (ne kohdistuvat sotilaiden lisäksi myös siviiliväestöön jaa alkuperäiskansoihin ja muihin ”ulkopuolisiin”), eikä niiden varsinaista vaikutusta voida tarkkaan tietää, mutta molemmissa on kyse tahdosta ja tämä tahto tekee moraalisen kaksiarvoisuuden sekä tyhjäksi, että se täyttää moraalista arvoa. Tästä esimerkkilainaus:

”Tiukka kaksijakoisuus on omiaan johtamaan jännitteeseen moraalisen ja oikeudellisen kieltäytymisen välillä”.

Voidaanko siis tilanteessa, jossa molemmilla puolilla on uhkana ankara rikosoikeudellinen rangaistus edes puhua ”moraalisesta valinnasta”. Ei varmaankaan voida – kyse on tahdosta toimia tai olla toimimatta. Tämä tahto tietyssä mielessä sekä tuhoaa varsinaisen moraalisen subjektiviteetin ja samalla tekee tahdosta moraalin ylittävän uuden moraalisen subjektiviteetin.

Tämä tahdon kyllästämä ja moraalin ylittävä subjektiviteetti ei ole mikään luonnollinen välttämättömyys. Se on maailman ylösalaisin keikauttava ja sodan tahdon ensisijaiseksi asettava. Se on kuitenkin syntynsä ja perustansa, jotka sitten toteutuva käytännössä jollain toiminnan tavalla, joka on tahdon vallassa. Sodan vaikutus on suuri ja siksi kysymys siitä, että onko sota oikein on aina sidottu siihen tilanteeseen, jossa soditaan. Ehkä tuota sodan syntyä voisi hiukan tarkemmin tutkia.

Miksi sotaisuutta ei ole kyetty lopettamaan, eli miksi tulee aina uusi ja uusi sota

”Sodan lopun ovat nähneet vain kuolleet” – Platon

Kaikkien sota kaikkia vastaan (Hobbes), kansakuntien välinen luonnontila (Kant), sota terrorismia vastaan (Bush), kamppailu luonnonvaroista, luonnonvalinta (Darvin), luonnon inhimillistäminen (Hegel), viihteellistetty sota, hyvän ja pahan taistelu (uskonnollinen), … ja kansainvälisen turvallisuuden ylläpitäminen sotakeinoin. Länsimaissa väkivalta kuulostaa monesti sellaiselta luonnolliselta, luonnostaan pahan ihmisen jutulta. Samasta syystä on kuin perusoikeus tai velvollisuus sotia ja taistella kaikenlaista tällaista ”perus pahaa” vastaan. Sodan synty nähdään kuin minäkin luonnon, maailman perustan väistämättömänä seurauksena. Mutta kertooko se siitä, että peruspahaa on ympäriinsä hallitsemattomana ja luonnostaan. Ei suinkaan. Lähinnä se kertoo siitä, että suhtaudumme pahaan näin.

”Nyt Yhdysvallat on ainoa suurvalta. Yhdysvaltain turvallisuusstrategia painottaa, ettei tuota mahtia käytetä palkästään oman maan omaksi eduksi muiden kustannuksella, vaan päinvastoin sitä käytetään yleiseksi hyväksi. Maailmaan on rakennettava rauha, jossa ihmiset voivat elää amerikkalaisittain määritellyssä demokratiassa, kehityksessä, vapaista markkinoista ja vapaasta kaupasta. Yhdysvaltain maailmanpoliittisessa näkemyksessä vapauteen yhdistetään myös vapaus valita oman maan johtaja.”

Yhdysvaltain perustuslaki ja lockelainen filosofia ovat lähes erottamattomat ja Yhdysvaltain turvallisuuspoliittinen ajattelu on pitkälti Locken filosofian mukaista. Rikolliset katsotaan olioiksi, jotka teoillaan ovat poistaneet itseltään lainsuojan. Henkilö, joka luopuu moraalista ja laillisuudesta on itse syypää lainsuojattomuuteensa, joten häntä saa rangaista niin kuin parhaakseen näkee. Näin saa Locken mukaan toimia siis ns. luonnontilassa. Esimerkiksi Afganistanin tapauksessa järjestäytynyttäkin valtiota voidaan kuitenkin kuvata luonnontilaiseksi. Näin USA teki mm. Afganistanin suhteen kuvatessaan tätä roistovaltioksi. Locken mukaan luonnon tilassa tehdään ”luonnollista lakia” noudattavien kesken yhteisö, joka saa rangaista parhaaksi näkemällään tavalla luonnonlain rikkojia. Tämän eräs sovellutus lienee Guantanamon vankileiri.

Tällainen politiikka laittaa kuitenkin miettimään, että mikä on luonnollinen laki ja voiko se luonnostaan oikeuttaa sotaan? Locken filosofinen argumentaatio on tässä kohtaan melko aseeton ja rikollisten keinolla millä hyvänsä kohtelu, vaikka sodassa tuhoaminen, liberalistisen ihmisen hirviömäiseltä varjolta. Jos tällainen turvallisuuspolitiikka on iskostunut ihmisten mieleen ja sitä ruokitaan aiemmin kuvatulla länsimaalaisella tavalla, niin sodan lopun ovat todellakin nähneet vain kuolleet. Ihmisestä on vaarana tulla, kuin mikäkin universaali sotapersoona.

Miksi sitten rauhassa olisi muka potentiaalia? Gandhi toteaisi syyn olevan ihan pragmaattinen: ”väkivallattomia keinoja on käytettävä, kun halutaan tuloksia”. Sodan, niin kuin kaiken muunkin kannalta synty on oleellinen tuloksen kannalta. Tätä kuvaa hyvin lause: ”Taistelu rauhan puolesta on sama, kuin naiminen neitsyyden puolesta.” Mutta siltikin sota tuntuu potentiaaliselta, missä olot kiristyvät tarpeeksi. Kun tilanne ajaa äärimmilleen, niin tulee hetki, milloin sota nähdään ainoana mahdollisuutena. Ehkä syynä on tokikin vain näkemys siitä, että tilanne kiristyy itsestään, luonnostaan. Ihmisen maailma kaipaa tekoja, ei itsestään kiristyviä olosuhteita tai sellaisten näkemysten ruokintaa.

(julkaisija Yeti, kirjoittaja Henrik)