Radikalismin näennäistyminen

Radikalismi tarkoittaa äärisuuntausta, joka pyrkii totaaliseen muutokseen, eli käytännössä jonkinlaiseen vallankumoukseen. Itse edustan eräänlaista realismia esille tuovaa radikalismia, jossa kritisoin erityisesti joitain epärealistisia ideologioita, politiikan muotoja ja hallintarakenteita sekä pyrin tietyntyyppiseen ajan jakamiseen toisten kanssa ja asioille niiden vaatiman ajan antamiseen. Näin pyrin toimimaan erityistä reformismia palvellen. Mielestäni radikalismia ei siis suoraan kuulu sijoittaa pahat asiat mappiin. 

Onko ympärillämme radikalismia? Tämän kirjoituksenkin keksin tehdä huomiostani, että radikalismi tuntuu näennäistyneen, vaikkei välttämättä vähentyneen.

Elämä tuntuu välillä sairaalta pilalta, mitä se tietyssä mielessä onkin. Huomasimme tämän esimerkiksi epärealismin voittokulkuna, maailma tavaroiksi muuttumisena ja ihmisoikeuksista, jotka lähemmin tarkasteltuina ovatkin eräs natsismin muoto. Luulisi radikalismin kukoistavan, mutta näin ei ole. Radikalismin muutos tuntuu tapahtuvan syrjäytyneitten nuorten pelimaailmassa, jossa he voivat vastustaa virtuaalivihollisia ja pyrkiä pelastamaan virtuaalimaailman. Toisaalta taloustilanteen heikkeneminen on saanut ihmiset melkoisen muutoksen haluisiksi ja samoin lähi-idässä diktatuuri alkaa kaatua.

Silti radikalismille ei tunnu olevan jalansijaa edes talousahdingossa tai diktatuurien rautaisesta puristuksesta pois rimpuiluun. Tuntuu siltä, että ihmiset, kuin automaattisesti, epävarmuuden keskellä nojaisivat johonkin turvaan, joka ei ole präisin muista paikallisista ihmisistä. Mikä tämä näkymätön pelastaja on?

On helppo ymmärtää, että askeleenottaminen pois sen luota, mihin voi nojata on vaikeaa. Kuitenkaan tämä jokin ei kumpua itse ihmisistä, siinä mielessä, että se ylläpitää itseään. Ihmiset mieluummin vaikka nääntyvät kuoliaaksi tämän kasvottoman turvan keskellä, kuin ottavat harppauksen muiden ihmisten luokse. Joku ikään kuin pakottaa yksilöä selviytymään tietyllä tavalla ja tällöin myös koko ruumiista tietyllä tavalla, jolloin ihminen on tosissaan lihansa ja verensä takia tähän näkymättömään kivijalkaan turvautumassa. Tämä on jotain sellaista totalismia, joka jatkuvasti määrää tekemistämme ja olemistamme.

Ehkä olemme niin epävarmoja omasta olemisestamme ja itsestämme, ettemme pysty muodostamaan muiden ihmisten kanssa radikaalia liikettä suuntaan tai toiseen. Elämme niin suuressa jatkuvassa näennäisessä muutoksessa, että meistä vaikuttaa siltä, että olisimme kulkemassa johonkin uuteen suuntaan. Kuulumme ikään kuin kokoajan johonkin uuteen suuntaavaan aatteeseen, vaikka todellisesti radikalismia tämä ei ole. Tähän yhdistettynä se, ettei meillä ole usein käsitystä siitä voimasta, joka tuo asioita meille tai tekee niitä ja minne asiat lopulta päätyvät, niin ei meillä ole ajallisesti tai historiallisesti mahdollista ymmärtää kokonaisuutta, jossa olemme mukana. Olemme lukossa sellaisessa nykyhetkessä, joka ei tunnu minkään arvoiselta. Meillä on sellaisia asioita ympärillämme (tavaroita), joitka eivät liity menneisyyteemme tai tulevaisuuteemme. Meillä on kyllä tieto siitä, että miksi meillä on erilaisia tavaroita, miten ne on thty, mistä niiden raaka-aineet tulevat ja jokseenkin, että mitä käytön jälkeen tavaroille tapahtuu. Lisäksi meillä voi olla tietoa siitä, että miten jonkin ttavaran tekeminen on kehittynyt. Silti tämä kaikki tuodaan tietona nykyhetkessä ja se on erotettu omasta historiastamme ja tulevaisuudesta. Meillä ja tavaralla on ainoastaan yhteinen nykyhetki.

Tämän vuoksi ihmiset evät todellisuudessa voi luoda arvostettavaa tulevaisuutta oman historiansa kautta, koska tämä historia halutaan ikään kuin piilottaa jättämällä se nykyhetken alle. Tästä kärsimisen esivaihekin, eli vieraantumisen tunne on jokseenkin kärsitty. Vieraantumisen kokemuksella tarkoitan ajallista kokemusta jossa menneisyys ja tulevaisuus tuntuvat eriarvoisilta. Sen sijaan olemme päätyneet sellaiseen tilanteeseen jossa menneisyys ja tulevaisuus eivät oikeastaan tunnu miltään, eikä niitä voi ymmärtää. Tästä syystä asennoituminen tai suhtautuminen johonkin on totaalisesti muurattu näennäisellä muutoksen tunteella, joka kumpuaa erialojen kehityksestä. Tästä seuraa outo mielikuva, että kaikki muuttuisi, vaikka kukaan ei tekisi mitään ja pienillä näennäisillä muutoksilla, jotka totalistisuutensa vuoksi vaikuttavat koko subjektiviteettiin ja persoonaan, saavat illuusion siitä, että ihmiset ymmärtäisivät muutosta ja vaikuttaisivat siihen.

Kehitys karsii siis radikalismin muutoksen tunteella, joka esimerkiksi teknologian kehityksen tapauksessa on melko ilmeistä. Ihmiset eivät tiedä mistä teknologiat ovat tulleet, tai minne ne käytön jälkeen joutuvat. Niitä ei voi sijoittaa mihinkään ajallisuuteen, vaan ne vaikuttavat nykyhetkessä, eivätkä ne jätä tulevaisuudelle tai menneisyydelle sijaa. Ne siis torjuvat radikalismin ja tarjoavat vain itseään nykyhetkessä.

Kehityksen lisäksi radikalismia karsii globaalin illuusio, joka saa jonkun asian globaalistumisen tarkoittamaan muutosta, vaikkei kyse olisi edes todellisista ihmisten välisistä suhteista, suhtautumisesta, asennoitumisesta tai pyrkimyksestä.

Ihmiset eivät siis todella tee mitään, luo mitään, suhtaudu mihinkään, suuntaudu mihinkään tai asennoidu mihinkään. Asioiden menneisyys on karsittu asioista pois samoin, kun on tehty tulevaisuudelle. Tulevaisuus tai menneisyys ei enää tunnu minkään arvoiselta, vaan nykyhetken jatkuva näennäinen muutos jättää arvostettavan tulevaisuuden luomisen historiallisuudesta siis historian kautta. Radikalismi ei siis edes periaatteessa voi nousta, koska ihmiset eivät tunnista itseään ajallisena subjektina tai persoonana. Tämän eräs muoto on "kaikki mulle nyt" oleminen, joka tarjoaa pelkkää nykyhetkeä, joka ei tunnu minkään arvoiselta. Lopulta kaikki tekeminen on näennäisen muutoksen sisällä, eikä kukaan enää luo tulevaisuutta muuten, kuin näennäisesti. Radikalismi ei ole käytännöllinen vaihtoehto, sillä mikään ei tarjoa sitä.

Ratkaisulle tähän ehdottaisin sitä, että annetaan asioille aikaa ja annetaan niille paikka ihmisten yhteisessä historiassa. Ihmisten välisiin suhteisiin nojaaminen ja historiansa tunteva toiminta, jolle annetaan oma aikansa on todellisen tekemisen perusta ja antaa mahdollisuuden radikalismillekin. Jatkuvassa muutoksessa, jota ei ymmärretä, ei voi syntyä tällaista historiallisuutta tai yhteisöllistä toimintaa, jossa ihminen voisi kokea oman persoonallisuutensa ja toimia yhteisöllisesti.

Henrik Villanen

Ihmisoikeuksien ja natsismin yhteydestä

Ihmisoikeuksista puhuttaessa on aina yhtä huvittavaa huomata, että kuinka ne koskevat vain pientä osaa ihmisistä. Tähän on vain yksi syy: universaali ihmisoikeus, joka jättää tilaa vain niille ihmisille, joilla on varaa tai resurssia olla universaaleja ihmisiä. Lisäksi päätös on tehty aina demokraattisesti, eli lähinnä suvereenin omaista päästä. Ihmisoikeudet ovatkin eräs sellainen raja, joka tulee välttämättä globalismissa vastaan, sillä ihmisoikeuksissa ei haluta tippaakaan ymmärtää ihmisiä, vaan ihmiset kätketään ihmisoikeuksien muurin taakse. Loppujen lopuksi ihmisoikeudet tuhoavat yhteisöllisyyden, paikallisuuden, erilaiset ilmiöt, massaliikkeet ja lopulta ihmisyyden.

Miten ihmisoikeuksia edes periaatteessa voidaan muotoilla? Jos ne todella ovat luonnollisia ja automaattisia, niin miksi niiden tulisi olla kieltomuotoisia tai pakotettuja? Luonnollisuuden tuntuu määräävän aina joku välittämättä ”toisista”, jolloin luonnollisuus on eräs vakavimpia pahan vallankäytön muotoja. Olipas lempeästi sanottu. Luonnollisen käsitteen avulla ihmisoikeuksien polkeminen tietyiltä ihmisiltähän on oikeammin natsismia.

Onko ihmisoikeuksissa kysymys kansainvälisestä turvallisuudesta? No ei varmasti! Loppupeleissä ihmisoikeuksilla turvataan ”kansainvälistä omaisuutta”, eli omaisuutta, joka on yleensä ryöstetty, käytössä vain harvoilla tai jolla voidaan hallita muita. Tämä hallitseminen ja ryöstö on kansainvälisen omaisuuden perustana ”kansainvälisen hallinnon” ”perusoikeus” jolla suojataan etuja, joista harmittavan harva koskaan voi nauttia tai edes hyötyä.

Voiko tiedollisesti yhteinen maailma olla askel kohti ihmisoikeuksia? Näin tietysti ainakin periaatteessa on, mutta tämä haiskahtaa vahvalta utopialta. Se nimittäin edellyttää:

1.      ensinnäkin että ihmiset haluaisivat ymmärtää toisiaan. Tämä nyt ei tapahdu esimerkiksi ihmisoikeuksien tapauksessa tai isojen öljy ja kaivosyhtiöiden tapauksessa.

2.       Toisekseen se edellyttää, että kaikilla on jokin keino saada yhteistä tietoa. Mikä olisi sellainen informaation levitysmuoto? En kyllä keksi mitään.

3.       Kolmanneksi se edellyttää sellaista ilmaisun tapaa, jonka kaikki ymmärtävät, eli universaalia kieltä. Universaali kieli on kuitenkin tunnetusti järkyttävän ongelmallinen.

4.       Neljänneksi se edellyttää jotain yhteistä tarkoitusperää tai käytännöllisyyttä johon jokin tieto voidaan sovittaa. Mikä on sellainen käytäntö, jota kaikki ihmiset universaalisti harjoittavat? En kyllä keksi, enkä pidä realistisena sitä, että universalisti ihmiset pyrkisivät tekemisellään johonkin samaan päämäärään.

Kaikki näistä neljästä kohdasta ovat käytännössä mahdottomia. Ehkä ymmärrys siitä, ettei ole mahdollista julistaa ihmisoikeuksia ja pyrkimys ymmärtää muita ihmisiä on ensimmäinen askel kohti todellista ihmisoikeudenmukaisuutta. Muiden ihmisten ymmärtämisen pyrkimys näkyy kyllä ympärillä, mutta tätä pyrkimystä valitettavasti piilotellaan ja rajoitetaan jos ei suoraan kielletä. Pyrkimys ymmärtää toista on usein erittäin kevytmielistä ja jonkun abstraktin asian avulla käsittelyä, eikä tällöin ole mitään ymmärrystä toisesta ensisijaisesti.

Henrik Villanen

Tavaramaailman saartamana

Ensimmäiset varmasti jo ymmärsivätkin, että mihin viittaan sanalla tavara, nimittäin Marxiin. Marxin tavaran käsitettä kuvaava teoria jäi mielestäni kesken ja siksi esitän pitemmälle viedyn teorian tavaroista. Tarkoitan tavaralla tuotetta, joka on saanut itsenäisen mahdin vaihdon välineenä. Tavaralla on enää pelkkä vaihtoarvo, eikä käyttöarvoa. Työ on erotettu tuotteesta, jolloin tuotteesta tulee tavara. Mikä kaikki siis jää käyttöarvon mukana vaihtoarvon taakse ja mistä kaikesta on tullut tavaroita, on siis aiheena.

Tuottamisessa ei vielä ole siis mitään pahaa ja niin kuin Marx ajatteli, tuottaminen on itse asiassa ihmisluontoon kuuluva piirre tuottaa jotakin. Tätä merkitsee ilmaisu Homo Faber tuottava ihminen. Ongelma tulee silloin, kun tuote on erotettu työstä eli siitä miten tuote on työllä tehty ja siitä, miten sitä voidaan työhön käyttää. Esimerkkejä on lukuisia, mutta otetaan nyt esimerkiksi vaikka auto. Auton valmistaminen on nimittäin erittäin suuren työn prosessi. Raaka-aineiden louhiminen ja erottelu maasta on jo varsin suurta työtä edellyttävä prosessi. Osat tulevat ympäri maailmaa erilaisten työtä tekevien laitteiden ja ihmisten työllä lopulta tehtaalle. Siellä tehdään työtä, että auto kasataan ja saatetaan myyntikuntoon ja lopulta tehdään myyntityö.

Pysähdytään hetkeksi tähän, ennen kuin autoa on edes käytetty. Silloin autoon on käytetty jo aivan valtava määrä työtä, eikä tätä työn määrää oikeastaan edes kuulu käsittää. Sen ymmärtämistä voi kuitenkin helpottaa miettiminen: kuinka paljon vaadittaisiin lihastyötä auton valmistamiseen. Noh aivan valtavasti, tai oikeastaan niin paljon, ettei se olisi mahdollista. On aivan yhdentekevää kuinka paljon meillä on työmiehiä, hevosia ja härkiä, emmekä kuitenkaan saisi autoa valmiiksi kenties edes tuhanteen vuoteen. Siksi meillä on tietynlaisia työkaluja joita sanotaan tuotantovälineiksi ja ne tuottavat arvoa käyttöä varten. esimerkiksi malmia louhitaan tällaisilla tuotantovälineillä ja maa-aineksesta saadaan niiden avulla tuotettua arvoa. Tällaisia välineitä ei kuitenkaan kasva puissa, vaan ne on tehty alkaen lihastyöstä. On ymmärrettävä, että helppoa työtä ei ole olemassakaan, sillä silloin joku muu tekee työtä. Jonkun selkänahasta työ aina on. Nyt palaamme siihen kohtaan mihin pysähdyimme, ennen, kun olemme edes käyttäneet autoa, silloin kuvaamaani työn määrää ja mietimme, että joku on sen tosissaan tehnyt.

Nyt joku voi kävellä autokauppaan saaden auton sen vaihtoarvon mukaan, vaihtaa auton johonkin muuhun vaikkapa rahaan kaavan 1*auto = 10 000rahaa mukaisesti. Oleellista tässä on, että auton arvossa ei näy lainkaan se työ, millä se on tehty, sillä auton tekeminen on varsin helppoa, kun ensin raaka-aineisiin ja osiin käytetty työ on otettu jonkun lihastyöstä, joka on lähes arvotonta, koska se on tavaroiden maailmassa tehottomuuden ilmentymä. Tämä työn tehottomuus ja sitä vastaava arvottomuus voidaan ymmärtää yksinkertaisesti sillä, että olipa työmiehiä, hevosia ja härkiä kuinka paljon tahansa, niin Hämeenlinnasta ei pääse Helsinkiin yhdessä tunnissa.

Tämä on todellinen vaihtoarvon luonne (ennen kuin autoa on edes käytetty): Erilaiset työnmuodot ovat eriarvoisia. Näin Marx kritisoi myös sitä että tavarat olisivat eriarvoisia niiden fysikaalisten ominaisuuksien takia. Tällöin ei nähdä tavaroiden todellista materialistista perustaa työtä, vaan turvaudutaan abstrakteihin ja ideologisiin selityksiin tavaran arvosta sen fysikaalisten ominaisuuksien (kuten muodon, massan tai värin) mukaan. Tästä Marx myös kritisoi aikamme yhteiskuntaa, sillä työnteon tehokkuus tapahtuu siis pohjimmiltaan muiden työstä riistämällä.

Sitten on vielä toinen tuotteen puoli, nimittäin käyttöarvo, joka on täysin sivuutettu tavaroiden tapauksessa. Kun nyt auton ostaja päättää lähteä ajamaan autollaan, niin hän todella käyttäessään auton tekemää työtä päästäkseen Hämeenlinnasta Helsinkiin yhdessä tunnissa käyttää jatkuvasti muiden tekemää työtä. Metsässä kivikoissa ja upottavissa soissa rämpiessä tulee nimittäin harvinaisen selväksi, että auto ei liiku yhtään minnekään ilman tietä, jossa makaa valtava määrä työtä. Lisäksi kuski käyttää moottorin tekemää työtä, jonka jälleen polttoaineen maasta poraamiseen, jalostamiseen ja tankkiin kuljettamiseen on tehty valtavasti työtä. Tämän kaiken kukkuraksi kuski ihan omien elintoimintojen ylläpitämiseen käyttää muiden ruoan valmistukseen käytettyä työtä (tuottaminen, jalostus, myynti). Sekä tie, polttoaine että ruoka ovat jälleen vaihdon muodossa irrotettu työstä.

Näin tavaran arvo on oikeasti abstrakti vaihtoarvo, joka on työstä peräisin. Tavaran tapauksessa tämä työ on aina työläisten hikoilemaa samoin, kuin tavaran käyttöarvo. Nyt on helppo huomata, että elämme tavaratodellisuudessa. Täällä mitkä tahansa kaksi tavaraa voidaan abstraktisti vaihtoarvon perusteella vaihtaa työ unohtaen. Tämä toimii myös ihmisten välillä esimerkiksi työläisten rekrytoinnissa. Jopa ihmisestä on tullut tavara puhumattakaan eläimistä tai maa-alueista.

Emme siis enää oikeasti tee asioita, vaan ryöstämme ne toisilta. Emme myöskään käytä asioita, sillä muut tekevät jatkuvasti työtä, jotta voisimme käyttää milloin mitäkin. Lisäksi asioiden käyttöaika on muilta varastettua aikaa ja tämän kaiken peittämiseksi on laadittu abstrakteja ilmaisunkeinoja. Huvittavinta on, ettei meidän ole mahdollista käytännössä pärjätä ilman tätä piilotettua ryöväämistä. Meiltä katoaa pikkuhiljaa taitavan työnteon taito, joka on joskus kyllä meillä ollut, ennen ryöväämistä.

Henrik Villanen

Tunnista epärealismi

Eräs epärealistisista, utopistisista ja keinotekoisista teorioista eräs silmään hyppäävä virhe on erilaisten äärettömyyksien ja ykseyksien piilottelu tai räikeä viljely. Niitä voidaan joko käsitellä kuin mitäkin pyhiä totuuksia, sivuta luontevasti, niihin voidaan nojata kuin luonnollisiin ominaisuuksiin tai piilotella rivien välissä. Harmikseni olen huomannut, että hyvin moni realistinen asia jätetään usein taka-alalle, tämän epärealistisuuden sokaisemina. Ongelma on, että epärealistisuudelle tuntuu olevan vaikka kuinka paljon erilaisia ilmaisun muotoja ja tapoja tarjolla ja sen sijaan realismille ei ole juuri ilmaisunkeinoa. Tämä epärealismin ylivoima on mielestäni aikamme kipeimpiä (jos ei kipein) ongelma. Epärealismin dominoinnin alle jäävän realistisuuden esille nostaminen onkin mielestäni yksi filosofian piirre.

Ensimmäinen epärealismin välttämätön tunnusmerkki on keinotekoisuus, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jokin asia on tehty riippuen jostain muusta, mitä ilman keinotekoista ei voi olla. Keinotekoinen on siis aina toissijainen ja riippuva. Esimerkkejä on lukuisia esimerkiksi kaupunki jota ei voi olla ilman luontoa ja urhoollisuus, jota ei voi olla ilman ideologista järjestelmää (urhoollisuus on siis muuten eri asia, kuin rohkeus).

Silti keinotekoisuuttakaan ei kyetä usein huomaamaan pelkän riippuvuuden tai toissijaisuuden ymmärtämisellä. Tämä siksi että realistiselle toissijaisuuden pohjalle ei juurikaan ole ilmaisun keinoja, joten sen ilmeneminen ei välttämättä näy millään. Rohkenen kuitenkin esittää kolme realistisuuden tunnusmerkkiä.

Ensimmäinen näistä on moneus, jota usein peitellään jäykillä, ja itsepintaisella ykseyden muodolla totuudella. Totuus on varmasti yksi väärinymmärretyimmistä asioista, sillä siihen ei kuulu järkähtämätöntä ykseyttä toisin kuin usein ajatellaan. Ajatus yhdestä pyhästä totuudesta on mielestäni hiukan epärealistinen. Tämä jo siksi, että totuuden ja epätotuuden raja on veteen piirretty. Totuus voi olla Wittgensteinin kielipelien sekamelskassa, tietyssä ajallisten jäsennyksien merkityksien moneuksissa tai käyttötapojen käytännöllisyydessä, mutta mitään yhtä totuutta ei ole. Sen sijaan ihmisten välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä voidaan hakea hyvinkin yhteistä totuutta yhteisistä tarkoituksista, merkityksistä ja totuuden käytännöllisyydestä. Jos joku kysyy torilla: kuka olet, niin en kuvaile itseäni molekyylikasaksi joka on järjestäytynyt tietyillä vuorovaikutuksilla, ala selvittämään olevani evoluution tulos tai kerro olevani modernin kapitalismin, roskaan hukkuvan yhteiskunnan, globalismin ja ”kaikki mulle nyt” tyyppisen yhteiskunnan tulos. Aina jos jotakin väitetään yhdeksi ja ainoaksi totuudeksi, josta muut kumpuavat, niin jotain epärealistista on aina tässä totuudessa. Totuuden luonne voi siis äärimmilläänkin olla vain tiettyyn tarkoitukseen soveltuvaa totuutta – ei mitään sen suurempaa tai vähäisempää. Kutsun tätä ensimmäistä epärealismin merkkiä totalitaristiseksi ja mobilisoivaksi epärealismiksi. Tällä en todellakaan tarkoita, etteikö realistisuuden pitäisi olla ankaraa, sillä sitä se juuri on, mutta mistään ykseyden ylistämisestä kumpuavasta ei ole kysymys realistisuudessa.

Toiseksi realistisuudella on aina joitain rajoja. Teoriat, tai väitteet, jotka sisältävät väitteen rajattomasta äärettömyydestä ovat abstrahoivan ja realistisuutta sivuttavan hölynpölyn saartamia. Rajoja on ja niihin törmätessä alkaa realismi valjeta. Pidän tärkeänä erityisesti ainakin kolmea rajaa, joita on vaikea erottaa toisistaan, mutta jotka ovat erittäin perustavia. Nämä ovat aika, työ ja kieli. Aika on todella rajallista, eikä mahdollista ikuisuuksia tai muutenkaan minkälaista ajassa toimimista tahansa. Työ on myös erittäin rajallista ja sen rajoja on onnekseni vähän tajuttu valitettavasti kokeilemisen kautta. Työtä, kun vaan ei voi tehdä äärettömästi, niin kuin on huomattu ympäristökatastrofin myötä, tehtaisiin nääntyvinä työläisinä ja joidenkin niukkojen resurssien menettämisenä. Viimein tulee kieli, jonka rajat näkyvät erilaisten tunteiden ilmaisun, pohjattomasta kaivosta kumpuavana epärealismin kuvaamisena ja rivinväleistä paistavien viittausten ryöppyinä. Tällaista rajattomuuden aiheuttamaa epärealismin muotoa sanon voimistuvaksi epärealismiksi, sillä tällaisen epärealismin määrä tuntuu vain kasvavan ja voimistuvan onneksi käytännössä ei rajatta. Historiaa katsoen rajojen ymmärtämisen vaikeus on ollut siinä, että jotain rajallista on käsitelty rajattomuuden abstraktion kautta, eikä rajaa ole rajana itsenään nähty eli rajoja on pidetty toissijaisina.

Kolmantena on ihana käytännöllisyys, jota ei ole aikoihin ymmärretty oikein. Tämä johtuu siitä, että käytännöllisyys on epärealistisesti erotettu juuri esimerkiksi rajallisuudesta tai moninaisuudesta. Meiltä on hämärtynyt todellinen yhteys jonkun asian käyttämisen ja itse asian välinen yhteys, eli toisin se miten jotain käytetään tai vastaava käyttötapa on erotettu siitä, mikä tämä asia on, jota käytetään. Käytännöllisyydessä kysymys on kuitenkin olemisen ja käyttötavan yhteydestä. Jos tiedettä käytetään ympäristöpolitiikkaan tai teknologian kehitykseen niin käytetty tiede on ympäristöpolitiikkaa ja teknologian kehittämistä, eikä mitään puolueetonta faktatietoa. Se mikä on käytännöllistä, on siis realismista kumpuavaa, sillä käytäntöä ei voi toissijaiseksi asettaa, vaikka näinkin on usein väitetty. Tällaista epärealistisuutta kutsun vieraantumisepärealismiksi, koska siinä käyttötapa ja olemus vieraantuvat toisistaan.

Pitää muistaa, että epärealismi on aina keinotekoisuuden lisäksi ajallista ja paikallista niin kuin voidaan huomata historiaa tutkiessa ja kulttuurillisia eroja tutkiessa. Toivon, että realistisuus ei luhistuisi epärealistisuuden dominoidessa.

Henrik Villanen