Nyky-yhteiskunnan ekologiset ongelmat ja kapitalismin kritiikki

Maailmassa on 7 miljardia ihmistä, joiden tarpeet kuormittavat maapalloa puolentoista maapallon verran vuodessa. Ympäristön loppuun kuluminen koskettaa kaikkia ja koetaan monesti ahdistavana, mutta silti asialle näyttää olevan vaikeaa tehdä mitään. Onko kapitalistinen järjestelmä syynä tähän ja kaatuuko se vai voidaanko ongelma ratkaista järjestelmän sisällä? Ympäristön loppuun kulumisen estäminen velvoittaa meidät uudelleen asettamaan kysymyksen hyvästä yhteiskunnasta ja kriittiseen keskusteluun nykyisestä jopa kapitalistiselta haiskahtavasta järjestelmästämme. Kirjoitukseen asennoitumista helpottaakseni olen valinnut muutaman ajatuksia herättävän lainauksen:

"Kapitalistisella yrityksellä ei voi olla vallitsevia käsityksiä ja käyttäytymissääntöjä, jotka koskevat hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, arvokasta ja arvotonta, hyväksymistä ja hylkäämistä. Yritys on yhden asian liike. Sen tehtävä on tuottaa mahdollisimman paljon varallisuutta omistajilleen."

Björn Walhroos

Mutta voiko olla sen arvottomampaa, roistomaisempaa tointa kuin nikkaroida turhuutta maailman merille, haaskata viimeisiä luonnonvaroja loistoristeilijöihin, joissa ihmiskunnan elähtäneimmät haaskat viskihuuruissaan kyntävät Karibianmerta ympäriinsä?

Pentti Linkola, Alennuksen aika (1994)

Puhuessa nyky-yhteiskuntien ekologisista ongelmista, tulee väkisinkin ottaa kantaa kapitalismin vaikutuksesta ympäristöön. Kapitalistinen ihmiskäsitys nimittäin pitää ihmistä pohjattomasti lisää aineellista hyvää haluavana. Onko tällainen ihmiskäsitys luonnostaan ihmisellä? Luoko tällaiseen ihmiskäsitykseen perustuva yhteiskunta ympäristöongelmia, vai voidaanko tällaisella yhteiskunnalla nähdä olevan avain ympäristön arvojen suojelemiselle ja kunnioittamiselle järjestelmän sisällä?

Hyöty-yhteiskuntako?

”Länsimaisessa yhteiskunnassa vain niillä kohteilla on arvoa, joista on hyötyä ja erityisesti hyötyä ihmiselle.” Tämä väite koskettaa varmasti kaikkien käsitystä elämästä, mutta onko tuo kaikki liian voimakas ilmaisu, loogisesti väärä?

(1)  Arvioimmeko valintaa tehdessä vain rahallista hyötyä?

      1.1 Näin tosiaan saattaa olla. Huomaamme esimerkiksi monet valinnassamme arvottomaksi arvotetut asiat kun menetämme ne, eli kun ne vaikuttavat olleen meille hyödyllisiä. Tällaisesta tuntuisi olevan hyvänä esimerkkinä luonto. Olemme huomanneet kuluttavamme tolkuttomasti luonnonvaroja, joista suurin osa tuntuu olevan meille arvokasta vain sen menetettäessä.

Tällöin tosin ongelman tulisi näkyä myös muissa arvoissa kuten kauneudessa. Voimme kysyä: Ripustaisimmeko tauluja kahvilan seinälle esteettisistä vai hyödyn tavoitteellisista syistä? Onko yhteiskunnallinen järjestelmämme sellaisessa tilanteessa, että estetiikka ja taloudellinen menestyminen ovat hitsautuneet yhteen itse taulun kauneudesta vieraantuen ja näin hyödyn tavoittelu on korostumassa?

1.2 Toisaalta onko tämä vain länsimaisten ihmisten vai myös yhteisöjen piirre. Yhteisöillä saattaa nimittäin olla tapana kasvaa valtaviksi ihmistä suuremmiksi hirviöiksi (”Leviathaneiksi”), kun hyödyn tavoittelu saa vallan. Näin kulttuurista ja kasvatuksesta tulisi eräänlaista aineellisen hyvän kannalta tavoitteellista asioihin suhtautumista, mikä olisi syynä luonnon arvoista vieraantumiselle. Ihminen olisi näin taipuvainen rahalliseen hyötyyn kulttuurisena kokonaisuutena.

1.3 Rahallisen tavoittelun ajattelu näkyy jo siinä mihin viittaamme luonnon arvoillamme. Pidämme arvossa kauniita niittyjä, metsiä ja meriä. Kuitenkin teemme valtavia louhoksia, hakkuita ja pidämme merta jättimäisenä viemärinä. Ongelmana tietenkin tässä metaeettisessä kysymyksessä (Mihin viittaamme luonnon arvoillamme?) on kysymyksen asettelu. Siinä oletetaan rahallista hyötyä tavoittelevien kaivosten ja hakkuiden olevan arvojen tutkinnan näkökulmasta jonkinlainen vastakohta niityille ja metsille, joita pidämme kauniina. Voiko hakkuu tai kaivos olla kaunis edes jossainmäärin?

Jokainen keskusteluissa esiin nousseista vastauksen lähestymiskysymyksistä vaikuttaisi riippuvan yksilön ja yhteisön aseman ja merkityksen suhteesta kapitalistiseen aatteeseen.

Kapitalisti ja kapitalistisen järjestelmän jäsen

Onko ihmisellä sitten kapitalistinen malli ”sisällään”? Vaatiiko ihminen jo ihmisenä jatkuvasti lisää ja lisää ei siis varsinaisesti rahaa vaan rahalla saatavaa aineellisia hyviä rajattomasti? Rahanhan ajatellaan olevan yleensä vain vaihdon väline, joka on mitattava suure.

Tuleeko tämä jatkuvan haluamisen ja tyytymättömyyden tarve ihmisestä vai yhteisöstä jossa elämme? Länsimaisella yhteisöllä kun on tapana ainakin pyrkiä mittaamaan kaikki rahassa tai niissä asioissa joilla rahaa voidaan saavuttaa. Tietysti jatkuva tyytymättömyys ja haluaminen voivat johdattaa meidät myös haluamaan arvokasta ympäristöä, mutta onko silloin aina kysymys tyytymättömästä haluamisesta vai kenties jostakin muusta, joka on tehty yhteisön normaalin ja mittaavuuden piilossa tai sen varjossa tai jostain sellaisesta motiivista, joka ei tällaista kapitalistista haluamista ole lainkaan?

Vaikuttaisi siltä, että ihmisellä on välillä taipumus olla hyvinkin kapitalistisen ihmisen vastainen. Esimerkiksi monessa harrastustoiminnassa (musisoinnissa, liikunnassa, kuvataiteilussa…) ihminen ei ole lainkaan kiinnostunut materiaalisen pääomansa kasvattamisesta. Ehkäpä kapitalismi on hitsautunut pikkuhiljaa yksilön minään äärimmilleen vietyä vapaata markkinataloutta lähestyessä. Tällöin yksilön minässä olisi sekä kulttuurisidonnainen kapitalisti että jokin aivan muu (kutsutaan sitä vaikkapa luonnolliseksi ei kapitalistiksi).

Kapitalistisen järjestelmän muuttaminen ympäristöystävälliseksi

Jatkuva aineellisen hyvän tavoittelu tulee kuluttamaan luonnonvarat loppuun vai tuleeko?

(2)  Onko mahdollista yhdistää kapitalismi ja ympäristönsuojelu?

(2.1) Voiko tiede ja teknillinen kehitys olla apuna? Esimerkiksi sähköauto on keksitty samaan aikaan kuin tavallinen auto, mutta sähköauton tuleminen on jäänyt täysin kaupallisen järjestelmän vangiksi. Tällaisen ”hyvän” teknologian haluaminen voisi johdattaa meidät kohti kapitalististä ihmistä ja ympäristön suojelua, ”hyvän” haluamisen motivointiin. Saataisiin ikään kuin käytettyä hyödyksi pohjatonta haluamista. Toisaalta olemme luottaneet tieteeseen tähänkin asti, eikä hyvä ole heilunut.

Mikä voi olla syynä ympäristöä haittaamattoman teknologian liian hitaaseen edistykseen? Ehkäpä juuri tuo kapitalistinen järjestelmä, joka estää sähköautojen kaltaisten keksintöjen tuottamista. Kyse ei siis olisi siitä, ettei tiede itsessään olisi kykeneväinen kehitykseen, vaan kapitalistisen järjestelmän struktuureista. Tällöin tieteen voisi ajatella olevan ratkaisu ongelmaan, mikäli tiede itsessään saisi tilaa tutkia tutkimuksensa tuloksen suhdetta muihin asioihin.  Käväisyni CERN:ssä paljasti huipputieteen olevan melko politisoitunutta, kun antimateriatutkia Tohtori Michael Doser kertoi tutkimuksien olevan poliitikkojen rahoittamaa, eli viimekädessä poliitikot voivat päättää suurempien tutkimusten kohtalosta. Samalla tavoin kapitalistisen järjestelmän struktuurit ohjaavat teknologian kehitystä. Tässä kehityksessä vaikuttaisi olevan ohjaajana juuri aiemmin mainittu kapitalistisen ihmisen aineellisen hyvinvoinnin loputon jano. Tästä voisi pitkänpäälle seurata pelottava tieteen eristäytyminen maailmasta itsestään ja luonnon arvoja heijastavien luontokohteiden loppuun kuluminen.

(2.2) Pitäessämme luontoa arvokkaana on pysähdyttävä hetki ja tarkkailtava hieman sitä, että mistä tämä arvostus on peräisin ”arvoon itseensä”. Käsityksemme luonnosta arvokkaana voi syntyä ainoastaan luonnon kohtaamisesta. Kuitenkin, niin kuin aiemmin huomasimme, viittaamme usein käsitteillämme luontoon eritavalla, kuin miten toimimme luontoa kohtaan. Paradoksi voidaan nähdä syntyväksi luonnon kohtaamisen ongelmasta, jonka voidaan katsoa johtuvan aineellista hyvää haluavasta persoonasta.

Lisää vaatiminen edellyttää mittaamista ja erityisesti kaiken mittauttamista, jotta kyettäisiin vertailemaan, mittaamaan ja saavuttamaan aineellisten hyvien saamista. Jos emme kykenisi vertailemaan kaikkea keskenään, niin meidän olisi mahdotonta saada lisää. Idea olisi hyvä, jos se liittyisi edes jotenkin luontoon. Luonnossa ei ole mielekästä edes puhua pelkistä kohteista, vaan myös kohteiden välisistä suhteista, luonnosta. Tällöin luonnossa jonkin asian tapahtuminen on tietynlaista luonnon tapahtumista, ei mitään erillistä tapahtumaa sinänsä. Näin ollen arvojemme ja tekojemme moraalisen arvon on perustuttava luonnon kohtaamiseen. Erityisesti taiteilijat osaavat mielestäni kohdata luonnon ”itsensä” ja esittää sen kauneutta, mihin vertaileva, mittaava ja objektoiva kokija ei kykene. Käytän yhteiskuntamme ”Leviathanin” - sen rakenteen, joka ei siis ole kosketuksissa luonnon kanssa – tilasta nimitystä luonnosta vieraantunut (kauppalliset järjestelmät, oikeuslaitos, koulujärjestelmä…). Luonnosta vieraantuneessa rakenteessahan ei ole mielestäni sinänsä mitään vastenmielistä, jos se ymmärretään koko luonnon itsensä kannalta, eli elämä ja luonto ovat aina järjestelmään suhteen ensisijaisia.

(2.3) Entäpä median osuus. Media ja ihmiset ovat yhä lähempänä toisiaan ja ihmiset ovat median takia lähempänä toisiaan (toisaalta media voi myös viedä läheisiä ihmisiä kauemmas, mutta internetillä on mahdollisuus ihmisten laadukkaampaan toistensa kohtaamiseen, viittaus tekstiin Internet ja viestintä). Jos annamme medialle avoimen julkaisutilan, niin voisi ympäristön arvoja heijastamaa luontoa kohtaan ihmisen käyttäytyminen muuttua näitä kohteita kunnioittaviksi. Näin saataisiin kaksi edellistä kohtaa liitettyä toisiinsa. Saataisiin yhdistettyä sekä kohdattu ympäristö, eli arvojen lähtökohta, että itse aineellinen haluamisen kohde, että kunnioituksen kohde

Tämä julkaisutapa olisi nimenomaan sananvapauden nimissä avoin ja lukijan tulisi olla erittäin lähdekriittinen ja toisaalta kiinnostunut luonnosta. Tämä onnistuisi, jos ihminen kokisi luonnon itsensä eikä saisi pelkästään suppeaa kuvaa – vain aineellisen hyvän haalimisen kannalta merkityksellisen näkemistä – vaan näkisi myös luonnon kohteiden välisiä vaikutussuhteita.

Toisaalta mediassa voitaisiin tällöin julkaista tieteen ja teknologian saavutuksia ja antaa informaatiota luonnon kohtaamisesta tavoitettavien arvojen kanssa sopusointuisesta aineellisesta hyvästä. Toisaalta media voisi myös pitää peliä reiluna sillä kaikenlaisista luontoa kunnioittamattomista tapaukset voitaisiin tuoda julki ja näin saataisiin myös suuryritysten ja muiden ympäristöä suojelemattomien rakenteiden ääni vaimennettua. Hyvänä esimerkkinä toimivat Helsingin Sanomien artikkeli farkkujen hiekkapuhalluksesta ja muinoin kohua herättäneet sikaloitten sikojen pahoinpitelyvideot. Näin kielifilosofi Noam Chomskyn mukaan voitaisiin vastustaa erilaisia maailmanpoliisiksi pyrkiviä järjestelmiä ja rakenteita.

Tuo tietynlainen vapaus vaikuttaisi olevan edellytys ympäristöystävälliseen kapitalistiseen malliin, mutta tarvitaan myös rajoitteita, jotta esimerkiksi sananvapaus ei ruokkisi väärää tarkoitusta tai vapaa tiede ole tutkimuseettisiä sääntöjä vastaan. Halut ovat niin vahvoja, että voivat johtaa myös väärälle tielle. Sensuurista olemmekin keskustelleet jo aikaisemmin internet aiheen yhteydessä. Ei sensuurista siis nyt enempää. Muuta rajoittamista sen sijaan on syytä pohtia yleisesti.

Onko yhteisön tai yksilön vapauden rajoittaminen ratkaisu ympäristöongelmiin?

Tapa vaikuttaa luonnon suojeluun – äänestä puoluetta, liity järjestöön, suojella lain puitteissa ympäristöä ja jättää loput poliitikkojen sekä oikeusjärjestelmän hoidettavaksi - on erittäin tehoton ja riittämätön luonnon suojelemiseksi. Tämä tehottomuus johtuu juuri siitä syystä, että jatkuvasti lisää haluava järjestelmä on kasvanut ihmistä suuremmaksi ja vieraantunut lähes kokonaan luonnosta.

Yhteisöä tällä hetkellä on lähes mahdoton rajoittaa ympäristöasioissa. Mikäli säädämme lakeja kotimaassa niin yritykset kiertävät lain ulkomaan lainsäädännön - joka tukee mielivaltaisella keinolla toimimista kasvua vaaliakseen - avulla. Tämä voidaan tehdä globaalistuneessa maailmassa, jonka yhteisiä lakeja voidaan säätää, vain jos ne edistävät kasvua. Tästä syystä yrityksistä huolimatta emme ole saaneet aikaan ympäristöä kunnioittavia ja suojelevia kansainvälisiä lakeja ja säädöksiä, sillä suuret yritykset eivät jatka kasvuaan kansainvälisen säädöksen muuttuessa. Valtaa pitävät yhtiöt tekisivät siis tappiota, eikä kasvua, mitä järjestelmä ei voi sietää. Toki yksilöt kykenevät kaatamaan yrityksiä, mutta yrityksillä on valtaa tehdä tuotteistaan massoille vallitsevia suuntauksia ja ajattelutapoja.

Tämän takia on syytä yrittää keksiä rajoitteita yksilöille ilman että joudutaan totalitarismiin. Miten antaa vapautta ympäristön kohtaamiselle, tieteelle ja medialle, mutta samalla rajoittaa niissä pahaa toimintaa. Voidaan tutkia vaikeita näiden suhteen ”puolueetonta” ongelmia yksilönvapauden rajoittamiseksi nimittäin ihmisten suurta määrää.

Väestön kasvu

Kasvava ihmisten määrä vaatii palloltamme paljon. Jo ihmisten ruokkiminen vaatii valtavasti luonnolta.

Eläinten syömisessä näkyy se, että kuinka ihminen arvottaa luontoa. Esimerkiksi kalan nostaminen nostokoukulla silmästä ei saa meissä aikaan samanlaista reaktiota, kun nostaisimme koiran nostokoukulla silmästä. Samoin hevosten syönti on ollut erittäin vähäistä, koska ihminen on tarvinnut hevosia erilaisiin tehtäviin. Arvostamme myös ihmisen maun mukaan luontoa. Esimerkiksi jokaista saalistettua kiloa katkarapuja kohtaan mereen heitetään kuolleena 26 kiloa sivusaalista.

Monet filosofit ovat suhtautuneet luontoon erikoisella tavalla. Hegelillä ja myöhemmin Marxilla luonto itsessään on negatiivisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että luonto on olemassa ainoastaan tullakseen voitetuksi, humanisoiduksi. Ihminen tarjoaa luonnolle vapautta, vapauttaa sen kahleista vain tekemällä siitä ihmisellisen, kuten hän tekee siitä syömällä kasveja ja lihaa (Hegelin lempi esimerkki). Hegelin maailmanhengen itsetietoistumisen mallissa ihminen oli korkeammalla tasolla kuin eläimet ja siksi tärkeämmässä asemassa kuin eläimet.

Olisitko valmis syömään lemmikkieläimesi, jos se edistäisi maailmanhengen itsetietoistumista?

Mistä moinen ihmisen ja eläimen erottelu mahtaa juontaa juurensa? Eikö ihminen ole eläin? Tämän erottelun pohtiminen ei suoraan kuulu rajoittamisen piiriin, mutta antaa mahdollisuuden pohtia laajemmin ihmisen ja luonnon suhdetta ja tunne sidonnaisemman pohjan eläintensyönnin tarkastelulle.

 Vaikuttaa oudolta, että ihminen luonnosta puhuessaan viittaa ”tuolla ulkona, metsässä, jossakin” olevaan, eikä itseensä tai elinympäristöönsä. Luonto on jossain ”out there”. Tästä syystä on otettu käyttöön uusi termi ihmisen luonnon suojelu, jossa pyritään ottamaan huomioon myös ihminen ja ihmisen elinympäristö.

Varsinaiseksi syyksi ihmisen erottamiseen luonnosta on joskus mainittu länsimaisen kristinuskon ihmiskeskeisyys.( Vasta-argumenttina tälle on eräs ote raamatusta: ”Ja me pyydämme sinua herra ulottamaan sydämesi hyvyyden myös noihin vähään tyytyviin luontokappaleisiin, jotka meidän lailla kantavat päivän helteen ja taakan sillä sinä olet luvannut pelastaa sekä ihmisen että eläimet ja suuri on sinun rakkautesi ja hyvyytesi.”). Kuitenkin kristinusko erityisesti länsimaisessa tulkinnassaan vaikuttaa erittäin ihmiskeskeiseltä verrattuna muihin suuriin uskontoihin, eikä se anna juurikaan ohjeita liittyen eläimiä koskevaan moraaliin, tai luontoon. Ehkä kristinuskoa ei voi sanoa syylliseksi outoon asennoitumiseemme luontoa kohtaan, mutta ehkäpä kristinusko on ollut eräänä vaikuttavana tekijänä kohti ihmiskeskeisyyttä ja ihmisen erottamista luonnosta. Tässä vähän teoriaa ja tunteita. Nyt takaisin asiaan mikä oli syömisen rajoittaminen.

Pitäisikö lihan tuottamiseen laittaa rajoituksia, vaikka ihmisten määrä kasvaa. Tällöin olisi  vähintään siirryttävä kasvissyöntiin tai keksittävä jokin tieteellinen keino tuottaa lihaa vähemmän kuluttavasti. Valitettavasti halutessamme ruoltakin lisää hautaudumme lopulta johonkin - eläimen ulosteeseen tai johonkin muuhun -. Tarpeeksi jalostettu ja tehotuotettu ruoka on johonkin käyttöön tarkoitetun prosessin lopuksi ongelmajätettä, eikä ongelmajätteen lisäämiseen ole mitään mieltä. Nykyisen mallimme lisää lapsia - lisää työvoimaa - lisää rahaa – lisää ostovoimaa – lisää kulutusta – … – lisää lisän lisää – ei voi ilman tieteellisiä poppakonsteja onnistua, ellei edellistä saada ratkaistua.

Näin ollen tulisi suhteutua jo aiemmin puhuttuun ihmisten määrän vähentämiseen? Jos olemme todella lähdössä rajoittamaan ihmisten määrää, niin mitä pitäisi tehdä? Tarkastellaan kahta vaihtoehtoa (A ja B)

A)   Luonnonvalinta

Ehkä luonnon pitäisi rajoittaa ihmisiä. Esimerkiksi luonnon katastrofin yhteydessä tulisi jättää kriisiapu pois. Lienee ymmärrettävää, ettei kukaan tähän suostu, eikä ole realistista ajatella, että vaikka joku suostuisikin, niin se olisi yleisesti hyväksyttävää. Tämä vaikuttaa last change vaihtoehdolta. Ongelmaksi edellisen kaltaisissa tilanteissa tuntuu muodostuvan instituutiot. Yksilö on aina vastuussa, mutta miten asetamme vastuuta instituutioille (esim. valtioille) kun tulee luonnonkatastrofi ja valtio joko jättää toimimatta tai toimii kriisiavun hyväksi.

Lopulta ongelma ratkaisee itsensä, jos ei sitä muuten saada ratkaistua, mutta onko sitä ennen tehtävissä jotain, vai onko jo nyt aika avata viimeinen varavarjo. Isku maahan on jo tulossa, mutta onko jotain millä pehmentää laskua.

B) Totalitarismiäkö, oikeudenmukainen lakiko vai pitkälle vietyä positiivista vapautta

Toinen tapa on tehdä laki, jolla syntyvyyttä saadaan laskettua. Yksinkertaisesti päättää vain yhdestä lapsesta tai päätös lapsi kiintiöstä maalle. Nyt astuimme siihen totalitarismiin, joka ehkäpä toimisi ankaruutensa vuoksi. Tämä ei tunnu paljon laskua pehmentävän. Kuka tai mikä olisi kykeneväinen valvomaan koko maailman syntyvyyttä korkeintaan lapsikiintiöön. Ainut käytännöntapa valvoa tätä vaikuttaisi olevan kastraatio isälle tai äidille tai molemmille lapsen saamisen jälkeen. Kuitenkaan tämä ei toimisi alueella, jossa lapsikuoleisuus on suurta eikä monikaan lääkäri varmaankaan olisi valmis toteuttamaan tätä lakia. Myös monet uskonnolliset syyt tulisivat vastaan. Jälleen kerran vaikuttaa löytyneen ”last change”- vaihtoehto (jos edes sekään), mutta koska se on liian raskas toteuttaa käytännössä, niin on meidän keksittävä jotakin muuta.

Koulutukseen satsaaminen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Alueilla, jossa koulutus on hyvää, lapsia syntyy vähemmän. Ehkäpä laki hyvän koulutuksen antamiselle on ratkaisu. Ongelmitta ei tästäkään selvitä. Mitään kaikille sopivaa opetuskorttia ei kuitenkaan hihassa satu olemaan ja konkreettisemmin työläisisän nujertuessa työhönsä lapsien opiskellessa ovat varmaankin kaikki tyytymättömiä tähän ratkaisuun.

Ei vaikuta hyvältä negatiivisen vapauden rajoittaminen eikä positiivisen vapauden rajoittaminen, ellei vihoviimeisen keinon statusta huokuvaa vaihtoehtoa lasketa. On hyväksyttävä, että näillä eväillä ei ole ratkaisua ilman uutta järjestelmää.

Tämän järjestelmän tuho ja uuden ”paremman” kohoaminen vanhoista raunioista

Tällä hetkellä vaikuttaisi siis siltä, että kapitalistiselta haiskahtava järjestelmämme on niin kuin jo monet muutkin järjestelmät luhistumassa itsensä painosta, kun aineelliselle hyvälle ei riitä materiaalia rajalliselta palloltamme tai järjestelmä ajetaan alas, sitä huonona pidettäessä tai jotain tältä väliltä. Joka tapauksessa ilman tieteen mullistusta on uusi alku luvassa ja nyky-yhteiskuntamme raunioista nousee uusi yhteiskunta.

Mikä kuitenkin olisi sopiva tapa lähteä uutta yhteiskuntaa kohti? Voidaanko sitä kohti lähteä kuten jokin aika sitten tehtiin media kohun myllerryksessä seikkailleet eräästä sikalasta otetut videot, joista näkyi huono sikojen kohtelu. Tämä oli lain vastaista, mutta sillä saatiin selville kauheuksista liharuoan valmistukseen liittyen. Milloin voidaan lähteä isomman hyödyn takia rikkomaan lakia, jotta päästään pois huonosta järjestelmästä? Vaikuttaisi siltä, että tämäkin on täysin riittämätöntä, sillä massat nauttivat nykyisen järjestelmän aineellisen hyvän pääoman kasvattamisesta. Tällöin ei edes kammottavilla ympäristön tuhoamispaljastuksilla saada aikaan pohjaa uudelle yhteiskunnalle. Vaikka vaalisimme hyvää ja taistelisimme pahaa vastaan, niin emme ota ensimmäistäkään edistysaskelta, ennen kuin olemme ajattelun ja toimintamme juuressa.

Ehkä olisi aika myöntää, että ihminen on osittain kapitalistinen. Kapitalistinen minä tulee kulttuuristamme eikä sille voi mitään eikä siitä tule syyttää ketään. Jos ymmärrämme tämän ja erityisesti, jos saamme massat ymmärtämään tämän, niin pääsemme alkuun antaessamme tilaa myös muille arvokkaille kohteille ympärillämme kuin aineelliselle hyvälle. Pelkät tieteelliset faktat eivät anna meille uutta suhtautumistapaa luonnon arvoja kunnioittavaa yhteiskuntaa lähestyttäväksi, johtuen aikaisemmin mainitusta kapitalistisen ajattelun solmusta, asenne on saatava suuntautumalla luontoa kohti asettamalla kysymys hyvästä yhteiskunnasta uudelleen. On suhtauduttava kaikkeen näkemällä sekä ihmisen kapitalistinen minä, luonnollinen ei kapitalistinen minä ja luonto sen monimuotoisuudessaan ja suhteissaan tarkasteltavaan asiaan. Tulisi nähdä tarkastelun kohteen sijasta muutakin arvokasta, kuin kohteen avulla saatava aineellinen hyvä. Lisäksi suhtautuminen elämäämme on oltava aivan toinen kuin nyt, sillä tällä hetkellä elämämme on kapitalistisen minän dominoiva. Kapitalistista minää ei saa unohtaa, sillä siihen liittyy valtavan suuri voima.

Henrik Villanen