Tunnista epärealismi

Eräs epärealistisista, utopistisista ja keinotekoisista teorioista eräs silmään hyppäävä virhe on erilaisten äärettömyyksien ja ykseyksien piilottelu tai räikeä viljely. Niitä voidaan joko käsitellä kuin mitäkin pyhiä totuuksia, sivuta luontevasti, niihin voidaan nojata kuin luonnollisiin ominaisuuksiin tai piilotella rivien välissä. Harmikseni olen huomannut, että hyvin moni realistinen asia jätetään usein taka-alalle, tämän epärealistisuuden sokaisemina. Ongelma on, että epärealistisuudelle tuntuu olevan vaikka kuinka paljon erilaisia ilmaisun muotoja ja tapoja tarjolla ja sen sijaan realismille ei ole juuri ilmaisunkeinoa. Tämä epärealismin ylivoima on mielestäni aikamme kipeimpiä (jos ei kipein) ongelma. Epärealismin dominoinnin alle jäävän realistisuuden esille nostaminen onkin mielestäni yksi filosofian piirre.

Ensimmäinen epärealismin välttämätön tunnusmerkki on keinotekoisuus, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jokin asia on tehty riippuen jostain muusta, mitä ilman keinotekoista ei voi olla. Keinotekoinen on siis aina toissijainen ja riippuva. Esimerkkejä on lukuisia esimerkiksi kaupunki jota ei voi olla ilman luontoa ja urhoollisuus, jota ei voi olla ilman ideologista järjestelmää (urhoollisuus on siis muuten eri asia, kuin rohkeus).

Silti keinotekoisuuttakaan ei kyetä usein huomaamaan pelkän riippuvuuden tai toissijaisuuden ymmärtämisellä. Tämä siksi että realistiselle toissijaisuuden pohjalle ei juurikaan ole ilmaisun keinoja, joten sen ilmeneminen ei välttämättä näy millään. Rohkenen kuitenkin esittää kolme realistisuuden tunnusmerkkiä.

Ensimmäinen näistä on moneus, jota usein peitellään jäykillä, ja itsepintaisella ykseyden muodolla totuudella. Totuus on varmasti yksi väärinymmärretyimmistä asioista, sillä siihen ei kuulu järkähtämätöntä ykseyttä toisin kuin usein ajatellaan. Ajatus yhdestä pyhästä totuudesta on mielestäni hiukan epärealistinen. Tämä jo siksi, että totuuden ja epätotuuden raja on veteen piirretty. Totuus voi olla Wittgensteinin kielipelien sekamelskassa, tietyssä ajallisten jäsennyksien merkityksien moneuksissa tai käyttötapojen käytännöllisyydessä, mutta mitään yhtä totuutta ei ole. Sen sijaan ihmisten välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä voidaan hakea hyvinkin yhteistä totuutta yhteisistä tarkoituksista, merkityksistä ja totuuden käytännöllisyydestä. Jos joku kysyy torilla: kuka olet, niin en kuvaile itseäni molekyylikasaksi joka on järjestäytynyt tietyillä vuorovaikutuksilla, ala selvittämään olevani evoluution tulos tai kerro olevani modernin kapitalismin, roskaan hukkuvan yhteiskunnan, globalismin ja ”kaikki mulle nyt” tyyppisen yhteiskunnan tulos. Aina jos jotakin väitetään yhdeksi ja ainoaksi totuudeksi, josta muut kumpuavat, niin jotain epärealistista on aina tässä totuudessa. Totuuden luonne voi siis äärimmilläänkin olla vain tiettyyn tarkoitukseen soveltuvaa totuutta – ei mitään sen suurempaa tai vähäisempää. Kutsun tätä ensimmäistä epärealismin merkkiä totalitaristiseksi ja mobilisoivaksi epärealismiksi. Tällä en todellakaan tarkoita, etteikö realistisuuden pitäisi olla ankaraa, sillä sitä se juuri on, mutta mistään ykseyden ylistämisestä kumpuavasta ei ole kysymys realistisuudessa.

Toiseksi realistisuudella on aina joitain rajoja. Teoriat, tai väitteet, jotka sisältävät väitteen rajattomasta äärettömyydestä ovat abstrahoivan ja realistisuutta sivuttavan hölynpölyn saartamia. Rajoja on ja niihin törmätessä alkaa realismi valjeta. Pidän tärkeänä erityisesti ainakin kolmea rajaa, joita on vaikea erottaa toisistaan, mutta jotka ovat erittäin perustavia. Nämä ovat aika, työ ja kieli. Aika on todella rajallista, eikä mahdollista ikuisuuksia tai muutenkaan minkälaista ajassa toimimista tahansa. Työ on myös erittäin rajallista ja sen rajoja on onnekseni vähän tajuttu valitettavasti kokeilemisen kautta. Työtä, kun vaan ei voi tehdä äärettömästi, niin kuin on huomattu ympäristökatastrofin myötä, tehtaisiin nääntyvinä työläisinä ja joidenkin niukkojen resurssien menettämisenä. Viimein tulee kieli, jonka rajat näkyvät erilaisten tunteiden ilmaisun, pohjattomasta kaivosta kumpuavana epärealismin kuvaamisena ja rivinväleistä paistavien viittausten ryöppyinä. Tällaista rajattomuuden aiheuttamaa epärealismin muotoa sanon voimistuvaksi epärealismiksi, sillä tällaisen epärealismin määrä tuntuu vain kasvavan ja voimistuvan onneksi käytännössä ei rajatta. Historiaa katsoen rajojen ymmärtämisen vaikeus on ollut siinä, että jotain rajallista on käsitelty rajattomuuden abstraktion kautta, eikä rajaa ole rajana itsenään nähty eli rajoja on pidetty toissijaisina.

Kolmantena on ihana käytännöllisyys, jota ei ole aikoihin ymmärretty oikein. Tämä johtuu siitä, että käytännöllisyys on epärealistisesti erotettu juuri esimerkiksi rajallisuudesta tai moninaisuudesta. Meiltä on hämärtynyt todellinen yhteys jonkun asian käyttämisen ja itse asian välinen yhteys, eli toisin se miten jotain käytetään tai vastaava käyttötapa on erotettu siitä, mikä tämä asia on, jota käytetään. Käytännöllisyydessä kysymys on kuitenkin olemisen ja käyttötavan yhteydestä. Jos tiedettä käytetään ympäristöpolitiikkaan tai teknologian kehitykseen niin käytetty tiede on ympäristöpolitiikkaa ja teknologian kehittämistä, eikä mitään puolueetonta faktatietoa. Se mikä on käytännöllistä, on siis realismista kumpuavaa, sillä käytäntöä ei voi toissijaiseksi asettaa, vaikka näinkin on usein väitetty. Tällaista epärealistisuutta kutsun vieraantumisepärealismiksi, koska siinä käyttötapa ja olemus vieraantuvat toisistaan.

Pitää muistaa, että epärealismi on aina keinotekoisuuden lisäksi ajallista ja paikallista niin kuin voidaan huomata historiaa tutkiessa ja kulttuurillisia eroja tutkiessa. Toivon, että realistisuus ei luhistuisi epärealistisuuden dominoidessa.

Henrik Villanen