Radikalismin näennäistyminen

Radikalismi tarkoittaa äärisuuntausta, joka pyrkii totaaliseen muutokseen, eli käytännössä jonkinlaiseen vallankumoukseen. Itse edustan eräänlaista realismia esille tuovaa radikalismia, jossa kritisoin erityisesti joitain epärealistisia ideologioita, politiikan muotoja ja hallintarakenteita sekä pyrin tietyntyyppiseen ajan jakamiseen toisten kanssa ja asioille niiden vaatiman ajan antamiseen. Näin pyrin toimimaan erityistä reformismia palvellen. Mielestäni radikalismia ei siis suoraan kuulu sijoittaa pahat asiat mappiin. 

Onko ympärillämme radikalismia? Tämän kirjoituksenkin keksin tehdä huomiostani, että radikalismi tuntuu näennäistyneen, vaikkei välttämättä vähentyneen.

Elämä tuntuu välillä sairaalta pilalta, mitä se tietyssä mielessä onkin. Huomasimme tämän esimerkiksi epärealismin voittokulkuna, maailma tavaroiksi muuttumisena ja ihmisoikeuksista, jotka lähemmin tarkasteltuina ovatkin eräs natsismin muoto. Luulisi radikalismin kukoistavan, mutta näin ei ole. Radikalismin muutos tuntuu tapahtuvan syrjäytyneitten nuorten pelimaailmassa, jossa he voivat vastustaa virtuaalivihollisia ja pyrkiä pelastamaan virtuaalimaailman. Toisaalta taloustilanteen heikkeneminen on saanut ihmiset melkoisen muutoksen haluisiksi ja samoin lähi-idässä diktatuuri alkaa kaatua.

Silti radikalismille ei tunnu olevan jalansijaa edes talousahdingossa tai diktatuurien rautaisesta puristuksesta pois rimpuiluun. Tuntuu siltä, että ihmiset, kuin automaattisesti, epävarmuuden keskellä nojaisivat johonkin turvaan, joka ei ole präisin muista paikallisista ihmisistä. Mikä tämä näkymätön pelastaja on?

On helppo ymmärtää, että askeleenottaminen pois sen luota, mihin voi nojata on vaikeaa. Kuitenkaan tämä jokin ei kumpua itse ihmisistä, siinä mielessä, että se ylläpitää itseään. Ihmiset mieluummin vaikka nääntyvät kuoliaaksi tämän kasvottoman turvan keskellä, kuin ottavat harppauksen muiden ihmisten luokse. Joku ikään kuin pakottaa yksilöä selviytymään tietyllä tavalla ja tällöin myös koko ruumiista tietyllä tavalla, jolloin ihminen on tosissaan lihansa ja verensä takia tähän näkymättömään kivijalkaan turvautumassa. Tämä on jotain sellaista totalismia, joka jatkuvasti määrää tekemistämme ja olemistamme.

Ehkä olemme niin epävarmoja omasta olemisestamme ja itsestämme, ettemme pysty muodostamaan muiden ihmisten kanssa radikaalia liikettä suuntaan tai toiseen. Elämme niin suuressa jatkuvassa näennäisessä muutoksessa, että meistä vaikuttaa siltä, että olisimme kulkemassa johonkin uuteen suuntaan. Kuulumme ikään kuin kokoajan johonkin uuteen suuntaavaan aatteeseen, vaikka todellisesti radikalismia tämä ei ole. Tähän yhdistettynä se, ettei meillä ole usein käsitystä siitä voimasta, joka tuo asioita meille tai tekee niitä ja minne asiat lopulta päätyvät, niin ei meillä ole ajallisesti tai historiallisesti mahdollista ymmärtää kokonaisuutta, jossa olemme mukana. Olemme lukossa sellaisessa nykyhetkessä, joka ei tunnu minkään arvoiselta. Meillä on sellaisia asioita ympärillämme (tavaroita), joitka eivät liity menneisyyteemme tai tulevaisuuteemme. Meillä on kyllä tieto siitä, että miksi meillä on erilaisia tavaroita, miten ne on thty, mistä niiden raaka-aineet tulevat ja jokseenkin, että mitä käytön jälkeen tavaroille tapahtuu. Lisäksi meillä voi olla tietoa siitä, että miten jonkin ttavaran tekeminen on kehittynyt. Silti tämä kaikki tuodaan tietona nykyhetkessä ja se on erotettu omasta historiastamme ja tulevaisuudesta. Meillä ja tavaralla on ainoastaan yhteinen nykyhetki.

Tämän vuoksi ihmiset evät todellisuudessa voi luoda arvostettavaa tulevaisuutta oman historiansa kautta, koska tämä historia halutaan ikään kuin piilottaa jättämällä se nykyhetken alle. Tästä kärsimisen esivaihekin, eli vieraantumisen tunne on jokseenkin kärsitty. Vieraantumisen kokemuksella tarkoitan ajallista kokemusta jossa menneisyys ja tulevaisuus tuntuvat eriarvoisilta. Sen sijaan olemme päätyneet sellaiseen tilanteeseen jossa menneisyys ja tulevaisuus eivät oikeastaan tunnu miltään, eikä niitä voi ymmärtää. Tästä syystä asennoituminen tai suhtautuminen johonkin on totaalisesti muurattu näennäisellä muutoksen tunteella, joka kumpuaa erialojen kehityksestä. Tästä seuraa outo mielikuva, että kaikki muuttuisi, vaikka kukaan ei tekisi mitään ja pienillä näennäisillä muutoksilla, jotka totalistisuutensa vuoksi vaikuttavat koko subjektiviteettiin ja persoonaan, saavat illuusion siitä, että ihmiset ymmärtäisivät muutosta ja vaikuttaisivat siihen.

Kehitys karsii siis radikalismin muutoksen tunteella, joka esimerkiksi teknologian kehityksen tapauksessa on melko ilmeistä. Ihmiset eivät tiedä mistä teknologiat ovat tulleet, tai minne ne käytön jälkeen joutuvat. Niitä ei voi sijoittaa mihinkään ajallisuuteen, vaan ne vaikuttavat nykyhetkessä, eivätkä ne jätä tulevaisuudelle tai menneisyydelle sijaa. Ne siis torjuvat radikalismin ja tarjoavat vain itseään nykyhetkessä.

Kehityksen lisäksi radikalismia karsii globaalin illuusio, joka saa jonkun asian globaalistumisen tarkoittamaan muutosta, vaikkei kyse olisi edes todellisista ihmisten välisistä suhteista, suhtautumisesta, asennoitumisesta tai pyrkimyksestä.

Ihmiset eivät siis todella tee mitään, luo mitään, suhtaudu mihinkään, suuntaudu mihinkään tai asennoidu mihinkään. Asioiden menneisyys on karsittu asioista pois samoin, kun on tehty tulevaisuudelle. Tulevaisuus tai menneisyys ei enää tunnu minkään arvoiselta, vaan nykyhetken jatkuva näennäinen muutos jättää arvostettavan tulevaisuuden luomisen historiallisuudesta siis historian kautta. Radikalismi ei siis edes periaatteessa voi nousta, koska ihmiset eivät tunnista itseään ajallisena subjektina tai persoonana. Tämän eräs muoto on "kaikki mulle nyt" oleminen, joka tarjoaa pelkkää nykyhetkeä, joka ei tunnu minkään arvoiselta. Lopulta kaikki tekeminen on näennäisen muutoksen sisällä, eikä kukaan enää luo tulevaisuutta muuten, kuin näennäisesti. Radikalismi ei ole käytännöllinen vaihtoehto, sillä mikään ei tarjoa sitä.

Ratkaisulle tähän ehdottaisin sitä, että annetaan asioille aikaa ja annetaan niille paikka ihmisten yhteisessä historiassa. Ihmisten välisiin suhteisiin nojaaminen ja historiansa tunteva toiminta, jolle annetaan oma aikansa on todellisen tekemisen perusta ja antaa mahdollisuuden radikalismillekin. Jatkuvassa muutoksessa, jota ei ymmärretä, ei voi syntyä tällaista historiallisuutta tai yhteisöllistä toimintaa, jossa ihminen voisi kokea oman persoonallisuutensa ja toimia yhteisöllisesti.

Henrik Villanen